Viisivuotiaana en tiennyt mitään niin hienoa kuin mummo. Mummolla oli harmaa nuttura, Kiri-lehmä ja avain koko maailmaan.
Mummo tiesi, missä mansikat kasvaa, kuinka lehmää lypsetään ja papan saa sammumaan, kun se alkoi savuta. Mummo varjeli jumalan viljaa, vei Matildan ja Alinan luo pitsipöytäliina kahville ja kirkkoon. Korskea isäni moottoripyörän selässä nahkatakissa ja pitkävartisissa mustissa saappaissaan teki just niinkuin mummo sanoi.
Sellaiseksi minäkin halusin tulla. Harmaapäiseksi Peppi Pitkätossuksi. Tyypiksi, joka on arvokas, kunnioitettu ja hauska osa perhettä.
Kun olin teini, en voinut mennä edes maitokauppaan ilman tomeraa meikkiä. Tukka oli hiilenmusta, silmiä kiersi tehokkaat rannut, peilin pinta huurtui, kun veli asetteli hiuksiaan ja kilisytteli moponsa avaimia, minä sivussa omaa kuvaa mallintamassa. Isä karjaisi: Jos ei tuo lopu, niin vedän ne viivat lateksilla, että pysyy pitempään.
Odottaako edessä sama. Ryppyjen silitysraudat, nuorekkaat vaatteet, tukan värjäys ja tötteröinti, iän kätkeminen ja nuoremmaksi naamioituminen.
Kymmenen vuotta sitten aloitin MANUAALI AIKAMATKAAJA kirjoitukset. Syntymäpäivän aamuna nousin synttäriaamiaiselle yöpuvussa, otin kuvan unentuoksuisena “sellaisena kuin olen”. Siedätyshoitoa vuosien kerääntymiseen. – Just hyvä, tuumi tyttäreni. – Hirveesti vuosia ja silti teet ihan kaikkea.
Tässä kuvassa teemme kissan kanssa 20 vuoden sopimusta. Ehdimme vanheta yhdessä, mutta minulla on velvollisuus pysyä kunnossa.
- Olen yhden huushollin kissa, Morten vaatii kirjaamaan sopimukseen.
Seniorikantti on tästä laajennus. Tarkoituksena etsiä ja löytää apua arkeen, kun uudet haasteet kohtaavat. Jämäkkyyttä kohdata kovat asenteet, perintöjen kärkkyjät ja iäkkäistä hyötyä hakevat. Löytää keinoja verkostoitumiseen. Iloa ja mielekkyyttä elämään niin kauaksi aikaa kun päiviä riittää.
