Olen kirjoittanut kymmenen vuotta manuaalista aikamatkastani. Laittanut kuvia syntymäpäivien aamuina yöpukeissa aamiaisella. Puhunut siitä, miten onnellinen saa olla siitä, että on päässyt tänne asti ja saanut mahdollisuuden nähdä, kokea ja ymmärtää elämää, kuolemaa ja kaikkea siltä väliltä. Asiat asettuvat eri perspektiiviin, kun on mihin verrata.
Syntyy syvä hämmästys siitä, miten seuraavat sukupolvet asennoituvat naisten rooliin “tasa-arvoisena” itsestäänselvästi, ikäänkuin se olisi syntymäoikeus.
Taloudellinen hyvinvointi, terveydenhuolto, asunnot, pelit ja vehkeet. Ulkomaan lomat ja globaalisuus. Rasismi. Ikäänkuin sitä ei olisi. Meillä.
Ikärasismia ollaan nostamassa hartiavoimin.
Sain heti palautetta otsikosta vanhenemisen häpeä. Olen sitä mieltä, että jos ei asioita näe eikä niistä puhuta oikeilla nimillä, väärydet jatkuvat omalla painollaan. Vanheneminen on kunnia ja etuoikeus. Ja kun sen tuomaa aikamatkaajan näkökulmaa jakaa, se on myös kaikki hyödyttävä voimavara.
Otsikko sai alkunsa ystävän, joka on lähestymässä kunniakasta ikää, huomautuksesta: minun elämäni on tuonut yhteiseen kassaan sekä henkisesti että taloudellisesti enemmän kuin koskaan olen ottanut. Nyt kuitenkin luodaan kuvaa, että olen ihmisjätettä, josta pitää päästä eroon, toisten siivellä eläjä.
Tämä on teema, josta kannattaa kirjoittaa. Mitä kaikkea ihmisillä, jotka ovat olleet paikalla jo ennen eilistä, on sanottavaa. Millaisia keinoja selvitä muutoksista. Miten rakentaa maailmaa siten, että saamme aikaa lisää tällä planeetalla. Mitä arvoja istuttaa jo lapsiin, että yksilöllisyyden harha häviää ja tajuamme, että kuulumme kaikki samaan lajiin, tiiviseen verkostoon, jonka hyvinvointi riippuu kokonaisuuden hyvinvoinnista.
Kolmen vuoden takainen syntymäpäivä aamu. Tehtiin kissan kanssa 20 vuoden sopimus: Kissa muuttaa meille, mutta sen täytyy olla pysyvä sopimus. Mietin, miltäköhän maailma näyttää vuonna 2037…
